Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan

Toipuminen leikkauksesta sujui erinomaisesti. Kipuja ei tosiaan ollut käytännössä ollenkaan ja alaleuan oikealla puolella olleelle kahden euron kolikon kokoiselle tunnottomalle alueellekin palasi tunto lähes täydellisesti. Kehuskelin tässä hiljattain Facebook ryhmässäkin, että voisin mennä vaikka uudestaan leikkaukseen, kokemus oli sen verran positiivinen ennakko-odotuksiin verrattuna. (Be careful what you wish for...)

Leukanivelet ei tykänneet loppujen lopuksi hyvää kumivedoista, joten retentioon siirryttiin hieman etuajassa. Yläleuan osalta huhtikuussa ja alaleuan toukokuussa. Tuolloin yksi hammaspari oikealta puolelta jäi vielä avopurentaan, mutta se oli tarkoitus saada korjattua purentaa hiomalla. Koska kysymys on minun kuuluisasta tuuristani, liian hyvinhän se olisi mennytkin tällä suunnitelmalla.

Hampaita on hiottu pitkin kesää, mutta purenta oikealta puolelta on tästä huolimatta auennut koko ajan lisää. Viime viikon käynnillä sitten todettiin kolmen erikoishammaslääkärin voimin (oikoja, kirurgi ja purentafysiologi), että tätä ei enää hionnalla pelasteta. Tilanne on tosiaan se, että kontakteja on vasemmalla puolella vain kolmella hammasparilla. Oikea puoli on aivan takimmaisia hampaita myöten auki ja etualueelle on ilmaantunut 4mm ylipurentaa. Kuvassa tilanne syyskuussa, jolloin tilanne oli vielä ihan siedettävä tähän hetkeen verrattuna. Muutos on tapahtunut todella nopeasti.

Kukaan ei oikeastaan ymmärrä, mistä tämä johtuu ja sain nyt ensi hätään lähetteen magneettikuviin nivelten tilanteen kartoittamiseksi. Viime viikolla esille noustettuja jatkohoitomahdollisuuksia ovat nivelten kortisoni-injektiot tai muut hoidot (mikäli sieltä löytyy esimerkiksi nesteilyä tai muuta joka voi selittää purennan muuttumisen), kontaktien luominen oikealle puolelle proteettisesti tai alaleuan uusintaosteotomia. Lohdullista sentään, että yläleukaan ei tarvitse koskea näiltä näkymin.

Tässäpä sitten odotellaan magneettikuvia ja hoitokierroksen nro. 3 alkamista. Onneksi nivelet ovat olleet melko kivuttomat retentioon siirtymisen jälkeen, mutta päänsärkyjä on taas ollut aavistuksen useammin.

Kolmas kerta toden sanoo?

Kumivetoja ja röntgen

Maanantaina oli ensimmäinen oikojan aika leikkauksen jälkeen sekä kontrolliröntgen. Tikit ja leikkauskoukut napsittiin pois ja sain kuminauhavedot molemmille sivuille sulkemaan purentaa. Ketuilla aloitettiin. Tuntopuutoksia on edelleen, mutta oikealla puolella kosketustunto on ehkä aavistuksen jopa palautunut? Vaikea sanoa, mutta leuan alueen kihelmöinnistä päätellen kyllä siellä jotain tapahtuu.

Röntgenissä napattiin ihan perinteinen panoraamamakuva ja reaktioni kuvan nähdessäni oli jotakuinkin "Siellähän on enemmän rautaa kuin romuttamolla!" Kaikissa leikkausvideoissa, joihin tutustuin ennen omaa operaatiotani yläleuka kiinnitettiin paikoilleen huomattavasti pienemmillä viritelmillä niin tämä tuli vähän yllätyksenä. Kuvasta paljastui myös yllätysviisaudenhammas, jonka kohtalosta pitää vielä kysyä joltakulta. Ennen hoitoihin lähtemistä oli nimittäin puhetta, että viisaudenhampaat tulisi poistaa ennen leikkausta, mutta minun kohdallani se ei ollut ongelma koska niitä ei ollut. Toisaalta luulisi, että kartiokeilakuvassa se olisi näkynyt ja se olisi osattu ottaa huomioon leikkauksessa. Mutta selvitellään asiaa!

Kumivedoista olen lueskellut kaikenlaisia kauhutarinoita, kuinka hankalat (ja kipeät) ne osaavat olla. Parin päivän kokemuksella en voi tätä allekirjoittaa, oikeastaan ne ohjaavat purentaa ihan mukavasti ja poskiin pureminen on vähentynyt. Hampaissakaan en ole huomannut arkuutta. Kumivetoja tekee kyllä koko ajan mieli rämpytellä kielellä, mutta jospa tämä on vaan alun ongelma :'D

Oikean puoleinen leukanivel alkoi kyllä oirehtia alkuviikosta. Nivel tuntuu nyt aika lailla samalta kuin vasen puoli silloin kun välilevy meni pysyvästi pois paikaltaan. Nivelkivut on siitä inhottavia, että ne on hetkellisiä, todella repiviä eikä kipulääkkeistä ole apua. Kipua esiintyy käytännössä vain silloin kun niveltä liikuttelee, joten suun kiinni pitäminen on käytännössä ainoa toimiva ratkaisu. Onneksi nyt sairaslomalla ei tarvitse juurikaan puhua (ja pureskelua ei tarvitse onneksi edes ajatella), joten jospa tässä pärjäillään. On tämä silti tosi kurjaa, kun tosi pitkän aikaa on mennyt loistavasti ja kipuja ei ole ollut käytännössä ollenkaan.

Kaksi viikkoa leikkauksesta

Toipuminen sujuu oikein hyvin. Turvotus alkaa pikku hiljaa laskea ja naama näyttää peilistä katsottuna melkein omalta. Ensimmäinen kontrollikäynti oli 23.11. eli viime perjantaina. Purenta näytti siltä miltä tässä vaiheessa pitikin ja leikkaushaavat siisteiltä. Tikit jätettiin vielä suuhun, mutta ne on tarkoitus poistaa seuraavalla käynnillä. Tuntopuutoksia on tällä hetkellä alahuulen ja leuan kärjen alueella.

Yläleuan leikkaushaavojen tikit näyttävät tällä hetkellä tältä.

Kipulääkkeitä söin vain ensimmäisellä viikolla ihan kaiken varalta, en siksi että kipuja olisi oikeastaan ollut. Olin kyllä varautunut kipujen suhteen paljon pahempaan, joten positiivinen yllätys tämäkin (yay, ei tablettien nieleskelyä). Antibioottikuuri (V-pen) kesti viikon ja se on tähän mennessä ollut ainoa asia, mikä on aiheuttanut suurempaa kärsimystä. Tabletit eivät ensinnäkään ole mitään pieniä, toisekseen ne maistuvat ihan hirveille ja kolmanneksi niitä sai olla ottamassa kahdeksan tunnin välein. Selvisin kuurin kunnialla melkein loppuun, mutta toiseksi viimeisen tabletin kohdalla pääsi itku kun yritin varmaan 20 minuuttia saada sitä alas: vanukkaan, banaanin, kiivin, rahkan ja ties minkä avustuksella, ei onnistunut sitten millään. Ai että muuten turhauttaa, kun ei ihminen pysty saamaan normaalisti edes yhtä tablettia kurkusta alas! Onneksi kuurin viimeinen tabletti seuraavana aamuna upposi hieman paremmin ja sitten saikin iloita kuurin loppumisesta. 

Ruokahalu on edelleen huono, mutta paranemaan päin. Alkupäivinä syönnin jälkeen tuli tosi huono olo ja ei ole vaan tehnyt mieli ruokaa. Nenästä valui varsinkin alkupäivinä paksuhkon oloista limaa nieluun, mikä osaltaan aiheutti huonoa oloa ja teki nielemisestä epämiellyttävää. Onneksi tuo liman eritys loppui ihan muutaman päivän jälkeen. Nälän tunne tosin tuli ensimmäistä kertaa vasta pari päivää sitten. Alahuulen turvotuksen ja tunnottomuuden takia syöminen on ollut melko mielenkiintoista, kun ruoka valuu ihan huomaamatta suusta rinnuksille :D Alkuun peili oli hyvä apu ruokaillessa. Juomiseen käytin nokkamukia muutamia päiviä leikkauksen jälkeen, kun alahuuli ei ollut yhtään vedenpitävä. Tilanne on kyllä parantunut huomattavasti turvotuksen laskettua ja tällä hetkellä suurin osa ruuasta menee kyllä sinne minne pitääkin. Suu on auennut onneksi melko hyvin jo alusta saakka, joten ruokailut ovat onnistuneet teelusikan avulla. Ainakaan vielä soseruokiin ei ole tullut kyllästymistä, mutta katsotaan onko muutaman viikon päästä tilanne toinen.

Leukapotilaan ateria: kipossa tonnikalavoileipä + kermaviiliä soseutettuna, lautasella banaania, suklaavanukasta ja vaniljarahkaa, hedelmärahka ja mehua.

Lueskelin ennen leikkausta muiden kokemuksia ja moni oli sanonut että nenä on aivan tukossa leikkauksen jälkeen. Täällä tilanne on ollut aivan päinvastainen, sillä en muista että olisin ikinä saanut näin hyvin hengitettyä nenän kautta! Normaalisti minulla on nenä aina vähän tukossa (etenkin aamuisin) ja tämän vuoksi olen syönyt vuosikaudet antihistamiinia ympärivuotisesti, muuten tukkoisuus on ihan sietämätöntä. Toivon kyllä sydämeni pohjasta, että tämä on leikkauksen pysyvä sivuvaikutus - aivan ihanaa, kun ei tarvitse keskellä yötä herätä kuivaan suuhun kun nenän kautta ei ole saanut henkeä tai aamulla heti ensimmäisenä raahautua etsimään nenäliinaa.

Ensimmäisellä viikolla meinasi jo iskeä tekemisen puute ja kuuden viikon sairasloma alkoi vaikuttaa aivan ylimitoitetulta, mutta nyt toisella viikolla olen antanut itselleni luvan ottaa rennommin ja päivät menevät käytännössä sohvalla Netflixin parissa. Yksi tentti pitäisi kyllä saada alta pois ennen joulua, joten luku-urakkaa pitäisi aloitella lähipäivinä. Vielä tämä ilta keskitytään laiskotteluun herra Dogtorin kanssa.

Leikkauspäivä ja kuulumisia sen jälkeen

15.11. suuntasin heti seitsemäksi sairaalaan. Alkuun oli hoitajan haastattelu, johon pääsikin melkein suoraan odotushuoneeseen saapumisesta. Haastattelun aikana käytiin vielä kertaalleen läpi taustatiedot ja operaatio pääpiirteissään (tässä vaiheessa oli muuten mielenkiintoista kuulla, että minut leikkaakin kirurgi joka ei ole koskaan minua vastaanotolla tavannutkaan :D Tämä vaihdos oletettavasti liittyi siirtyneeseen leikkausajanakohtaan.) Silmälasikotelo piti jättää hoitajalle papereiden mukaan ja esilääkkeeksi tarjoiltiin grammainen Para-tabs joka olisi pitänyt saada alas puolella desillä vettä. (Jos aiempia postauksia olette lukeneet, niin minä ja nieltävät tabletit ei todellakaan kuuluta yhteen.) Siinä sitten aikani yökkäiltyä sain luvan pureskella tabletin ja toiset puoli desiä vettä kyytipojaksi. Hoitaja kirjoitti vielä isolla papereihin että vaikeus niellä tabletteja, jonka jälkeen pääsin vaihtamaan vaatteita.

Kaikki omat tavarat jätettiin lukolliseen pukukaappiin. Jalkoihin puettiin hoitajan avustuksella nivusiin asti yltävät tukisukat. Sain myös tosi hienon lämpöhaalarin tavallisen leikkausvaatetuksen sijaan, sillä leikkauksen arvioitu kesto oli peräti neljä tuntia. Tämän jälkeen seurasi pitkältä tuntunutta odottelua, sillä varsinainen leikkausaika oli puoli yhdeksältä. Puhelin olisi ollut kiva odotteluaikana, mutta se tosiaan piti jättää tavaroiden mukana.

Anestesiahoitaja tuli hakemaan saliin lähes täsmällisesti puoli yhdeksältä. Ihan omin jaloin sai saliin kävellä ja asettautua lääkintävahtimestarin ohjeistuksella leikkauspöydälle. Ympäri kroppaa liimailtiin erilaisia antureita ja anestesialääkäri asensi kanyylin. Samalla oli puhetta taipumuksestani pahoinvointiin, joka tunnuttiin ottavan hyvin huomioon. Kanyylin kautta sain ensiksi jotain rauhoittavaa ja viimeinen muistikuva on anestesiamaskin asettamisesta kasvoille.

Freesinä juuri osastolle päässeenä.

Heräämöstä muistikuvat ovat aika sumuiset, mutta pahoinvointia ei ollut eikä juuri kipujakaan. Ystävällinen mieshoitaja kävi aika ajoin kyselemässä vointia ja pisti samalla kipulääkettä (ja varmaan myös antibioottia) suoneen. Noin viiden aikoihin iltapäivällä taisin olla siinä hapessa että minut siirrettiin vuodeosastolle. Osastolla sain vihdoin puhelimen takaisin, joten pakollinen selfie oli tottakai otettava. Kipulääkkeeksi tarjottiin luonnollisesti ensiksi niitä puolikkaan halon kokoisia perustabletteja, mutta pyytämällä ne kyllä vaihdettiin dispergoituvaan (parasetamoli) ja oraalisuspensioon (ibuprofeeni). Targiniq oli onneksi sen verran pieni, että sen kykeni ihan nielemään. Antibiootti jatkui osastollakin suonensisäisesti. Ruoka ei oikein maistunut, mutta sain iltapalaksi jäätelöä.

Yöllä nukutti vähän huonosti ja kipuja alkoi olla siinä kolmen aikaan aamuyöstä. Mietin kokonaiset kaksi tuntia uskallanko painaa kutsunappia ja pyytää lisää kipulääkettä. (Taas iski tämä perustyhmä ajattelutapa ettei halua vaivata ketään :D) Noh, lopulta painoin sitä nappia ja sain parasetamolia ja ibuprofeenia ensihätään. Parin tunnin päästä olikin aamupalan aika ja samalla sain myös Targiniqin. Myös nenä alkoi tässä vaiheessa mennä tukkoon ja ai että se olikin ärsyttävää!

En ehtinyt syödä aamupalaa loppuun, kun minua jo tultiin hakemaan polille laseroitavaksi ja kirurgin tarkastukseen. Tässä vaiheessa pysyin jo tolpillani sen verran, että sängyn sijaan minut kärrättiin polille pyörätuolissa. Lasertutkimuksessa kartoitettiin alkuun kipuja ja tuntopuutoksia kasvojen alueella ja annettiin laseria tiettyihin kasvojen kohtiin. Toki on myös mahdollisuus, että olen lumeryhmässä enkä saa oikeaa laseria ollenkaan. Jännää kun ei tiedä. Päivystävä kirurgi oli valmis kotiuttamaan minut jo samana päivänä kun vaikutin niin virkeältä. Leikkaava kirurgi ehti myös ihan pikaisesti käydä katsomassa työnsä jälkeä. Ihan hyvältä kuulemma näytti :)

Osastolle palattua iski sellainen väsymys että nukuin käytännössä koko loppupäivän. Jäin siis vielä toiseksi yöksi osastolle. Kipuja alkoi tänäkin yönä olla vasta aamuyöstä, mutta nyt uskalsin painaa nappia ajoissa :) Aamupäivästä taas oli jo pirteä olo ja kuljeskelin jo kärsimättömänä ympäri osastoa kotiutusta odotellessa. Päivystävä lääkäri tuli käymään osastolla joskus puolen päivän aikoihin ja antoi minulle luvan lähteä kotiin. Mukaan sain kourallisen reseptejä ja ohjeen ottaa rauhallisesti seuraavat viikot. Sairaslomaa napsahti vuoden loppuun eli kuusi viikkoa.

Mutta kertoilen seuraavassa postauksessa mitä arkeen kuuluu tällä hetkellä. Sanotaan, että helpommalla olen päässyt mihin olin varautunut.

Pitäiskö jo jännittää?

Sairaalaan huomenna klo 7.00. Eilen asennettiin kirurgiset koukut ja samalla oli biostimulatiivisen laserhoitotutkimuksen esikäynti. Tutkimuksessa selvitetään laserkäsittelyn vaikuttavuutta kasvojen alueen tuntopuutoksiin leikkauksen jälkeen ja kohderyhmänä on bimaksillaariosteotomiapotilaat. Innoissani lähdin tähän mukaan kun halukkuutta osallistua tutkimukseen ensimmäisen kerran kysyttiin. Ensimmäinen tutkimuskerta taitaa olla jo heti perjantaina leikkauksen jälkeen.

Tämä päivä taas on lähinnä mennyt pohtiessa, mitä sitä ottaisi mukaan sairaalaan. Hankala varautua, kun ei tiedä joutuuko osastolla olemaan päivän vai viikon. Päivemmällä söin "viimeisen aterian" ja nyt ilta on mennyt ProvideXtra litkuilla. On muuten ihan hirveää räkää ja vaahtoaakin kuin saippua :'D

Jostain syystä ei jännitä vieläkään yhtään. Innolla siis kohti huomista koitosta...

Leikkaus kuukauden päästä

Leikkauksen piti olla 11.10. mutta se peruuntui viime hetkellä kiireellisemmän potilaan takia. Koko loppuvuosi meni suunnitelmien osalta uusiksi, ei nimittäin ole ollut helppoa aikatauluttaa töitä ja jäljellä olevia opintoja kokonaisuuteen sopivaksi. Opintojen suhteen tilanne näyttää aika kurjalta tämän vuoksi. Pari päivää asiaa tässä harmiteltuani totesin, että ei se nyt ehkä kuitenkaan ole maailmanloppu vaikka valmistuisin vasta vuoden päästä ensi kevään sijaan. Nyt kun olen tosissani myös miettinyt vaihtoehtoa hakea hammaslääkikseen ensi keväänä! (Ihan kokeilumielessä kylläkin, tosissaan mahdollisesti vuonna 2020?)

Blogin päivittämättömyyden syynä on ollut pääsääntöisesti totaalinen innon puute ottaa kuvia. Aikani kuluksi niitä tänään kuitenkin räpsin ja päätin, että bloginkin voisi taas herätellä henkiin. Oli ihan mukava katsella kuvia alkutilanteesta verrattuna tähän hetkeen. Muutosta on todellakin tapahtunut.

Minulle siis tehdään bimaksillaariosteotomia. Yläleukaa tuodaan leikkauksessa eteenpäin 4-5mm (le fort I - osteotomia) ja alaleukaa siirretään (BSSO, bilateral sagittal split osteotomy) johonkin suuntaan siten, että saavutetaan hyvä okkluusio. Yläleukaa tuodaan lisäksi alaspäin vasemmalta puolelta jonkin verran, jotta saadaan purentataso suoristettua. Tämän tarkempia tietoja en 3D suunnittelusta oikein saanut irti, mutta jospa Kantaan tulee leikkauksen jälkeen tarkempi kuvaus siitä mitä on tehty.

Leikkaus ei jännitä (vielä) ollenkaan. Olen oikeastaan viime ajat innoissani katsellut YouTubesta videoita kyseisestä operaatiosta ja asiaan suhtaudun kokonaisuudessan uteliaana, toki myös siksi että hammaslääketiede on aina kiinnostanut. Vastaanottokäynnillä, jolla leikkaussuunnitelma tarkemmin käytiin läpi hoitaja ihmettelikin miten suhtaudunkin koko operaatioon näin positiivisesti.

Leikkausaamuna varmasti jännittää. Suurimmat huolet oikeastaan ovat lääkkeiden nieleminen ja anestesian jälkeinen pahoinvointi. Lääkkeet siksi, että yökkään äärettömän helposti ja tavalliset särkylääkkeetkin normaalisti pureskelen kun en saa niitä muuten alas. Anestesian jälkeisestä pahoinvoinnista on taas kokemusta lapsuuden kitarisaoperaation jälkeen, oksentaminen oli jotain järkkyä kun kurkkukin oli vielä kipeä leikkauksesta. Enkä usko että leukaleikkauksen jälkeen oksentamiselämys olisi yhtään hohdokkaampi. Mutta onneksi suurimman osan lääkkeistä saa dispergoituvina tabletteina, oraalisuspensiona tai suoraan suoneen ja pahoinvoinninestolääkitystäkin annetaan profylaktisesti. Pitää vaan osata vaatia.

Mutta palaillaan tuntemuksiin lähempänä leikkausta :)

Hengissä ja prosessi etenee!

Ensinnäkin suuret pahoittelut blogin päivittämättömyydestä! Onhan tässä jo hurahtanut yli vuosi viimeisimmästä tekstistä. Vetoan puhtaasti kiireisiin, sillä olen onnellisesti saanut jatkaa töissä KYSillä harjoittelujakson päätyttyä ja tälläkin hetkellä teen ihan täyttä työviikkoa. Syksyllä jatkoin proviisorivaiheen opintoja ja aikataulujen sovittaminen töiden kanssa on tuonut omat haasteensta. Loppu ylimääräinen aika onkin sitten mennyt koiraharrastuksiin, että tekemisen puutetta ei todellakaan ole. Oikomishoitoprojekti kuitenkin jatkuu ja päätös leikkaukseen lähtemisestä syntyi viime käynnillä. Se olisi sitten edessä lokakuussa, hieman jännittää!

Hampaat on tosiaan tässä vuodessa saatu kivaan riviin, mutta jäännösrakoisuutta on vielä varsinkin ylhäällä. Niiden sulkemisen kanssa onkin tapeltu tässä viime ajat. Painan tiedostamatta kielellä (tai toki tiedostan sen, mutta en voi sille mitään) voimakkaasti hampaita vasten, joten voimaketju ei vaan yksinkertaisesti jaksa vetää hampaita yhteen. Minulla on nyt tosiaan vahvin voimaketju käytössä ja raoissa ei ole juurikaan tapahtunut muutosta. Noh, sentään viime vaihdon jälkeen voimaketju on pysynyt ehjänä. Sekin on nimittäin koettu, että se napsahti yöllä poikki ja kaikki veto kohdistui yhteen hampaaseen. Oli muuten kipeä seuraavana aamuna!